Helsinkiä oppimassa

Vihreät ovat linjanneet ihmisen oikeudet päättää omasta kehostaan, hoidostaan ja elämästään hyvin. “Hyvin” tarkoittaa tässä yhteydessä sitä, että periaatteiden pohjalta on mahdollista tehdä päätöksiä käytönnön tilanteissa, niin arjessa, politiikassa, hoitotilanteissa kuin kuolevan potilaan kohtaamisessa. Ohjelman mukaan

Jokaisella ihmisellä on oikeus omaan kehoonsa ja sitä koskeviin päätöksiin. Valtiovalta voi kuitenkin edellyttää, että peruuttamattomat tai pitkävaikutteiset päätökset tehdään vakaasti harkiten ja tietoisina niiden seurauksista itselle ja muille.

Kaikilla ihmisillä, niin täysvaltaisilla kuin vajaavaltaisilla, on oikeus omaan kehoonsa ja sitä koskeviin päätöksiin. Periaateohjelman seuraava lause vakaasta harkinnasta ja seurausten ymmärtämisestä kuitenkin kertoo, että emme tarkoita tässä esimerkiksi kahdeksanvuotiaan lapsen oikeutta ottaa tatuointi otsaan tai psykoosiin joutuneen masennuspotilaan oikeutta akuuttiin eutanasiaan.

Ihmisen omaa tahtoa tulee kuulla ja kunnioittaa viimeiseen asti niin parantavan, oireenmukaisen ja saattohoidon yhteydessä kuin kuoleman edessä. Ihmisellä on oikeus paitsi hyvään elämään, myös hyvään kuolemaan, tarvittaessa hyvän saattohoidon turvin tai halutessaan viime kädessä avustettuna.

Ihmisen oman tahdon kuuleminen ja kunnioittaminen kaikissa hoidon vaiheissa on tässä se ydin. Ei siis omaisten, lääkärin tai lainsäätäjän tahdon – puhumattakaan Soinin, Räsäsen tai vihreiden puoluekokouksen. Parantumattomasti sairasta ihmistä ei saa jättää heitteille parantavan hoidon päätyttyä vaan myös ylläpitävä ja saattohoito pitää olla kohdallaan. Se, miten asiat pannaan kuntoon – esimerkiksi saattohoidossa on paikon valtavia puutteita niin saatavuuden kuin hoidon laadun ja kivunlievityksen suhteen – ei periaateohjelmaan kuulu.

Ihmisen omaa tahtoa kunnioitetaan myös kuoleman edessä. Selvyyden vuoksi ohjelmaan on kirjattu äärimmäisin tilanne, johon tämä voi johtaa: hyvän kuoleman mahdollistaminen, viime kädessä ja ihmisen niin halutessa avustettunakin. Tahdon voi varmimmin ilmaista hoitotestamentilla. Tämä ei ole tappopyyntö, vaan evästystä potilaan ja lääkärin, miksei myös omaisten, keskusteluja ja harkintaa varten. Hoitoetiikkaa ei voi ulkoistaa lainsäätäjälle, se luodaan joka kohtaamisessa uudestaan.

Saattohoidossa voi vastaan tulla tilanne, jossa ihminen ei kykene itse päättämään päiviään vaikka haluaa, on harkinnut asiaa vakaasti, ymmärtää päätöksen lopullisuuden eikä tee sitä yksinäisyyden tai masennuksen vuoksi vaan vähentääkseen viimeisten viikkojensa epäinhimillistä kärsimystä. Koska toisen tappaminen on kriminalisoitu, meidän pitää jotenkin  ”kannattaa eutanasiaa”, jos halutaan mahdollistaa lääkärin ammatillinen harkinta ja ihmisen oman tahdon noudattaminen myös näissä harvinaisissa, mutta omalle kohdalle osuessa ainutkertaisissa ja kuolemanvakavissa (sic!) tilanteissa.

Nykyisinkin ihmisen saa tukehduttaa, näännyttää nälkään tai antaa kuolla keuhkokuumeeseen (ja näin tapahtuukin jatkuvasti), mutta näiden rinnalla ei saa tarjota vähemmän kivuliasta vaihtoehtoa. Toisaalta tuon tuskattomamman vaihtoehdon tarjoaminen ei vie pois ihmisen oikeutta päättää päivänsä tukehtumalla tai nälkään nääntymällä, jos hän itse näin haluaa.

Timo Soini näyttää “Plokissaan”, miten piru lukee raamattua: poimitaan satunnaisia lauseita sieltä täältä ja vedetään johtopäätökset suoraan tästä, ilman harkintaa tai järjenkäyttöä. Vai miten muuten voi periaateohjelman kirjauksen tulkita kehotukseksi alkaa listiä eläkeläisiä ja surmata puolustuskyvyttömiä? Luoja meitä varjelkoon tällaiselta logiikalta.

Toisaalta Päivi Räsänen, samassa tekstissä, jossa nimeää vihreät elämälle kielteisen aatteen veturiksi, toteaa itse, että jo nyt on mahdollista luopua aktiivisesta hoidosta tai vaivuttaa kuolemaa lähestyvä potilas uneen, jos ei kärsimystä saada muuten lievitettyä. Jos uneen vaivuttaminen yhdistetään ruokinnan lopetukseen tai esim. keuhkokuumeen hoitamatta jättämiseen, mitä muuta se on kuin kuolinapua? Ja lievittävätkö nämä keinot todellakin kärsimystä? Myös tekemättä jättäminen on teko.

Vain yksi henkäys erottaa meidät kuolemasta, joka hetki. Olen ylpeä siitä, että vihreät nostavat eutanasian suorasanaisesti esiin oman tahdon, harkinnan ja koko hoitoketjun viitekehyksessä. Jos emme uskalla kohdata tähän liittyviä vaikeita ja äärimmäisiä kysymyksiä, emme vastusta kuolemaa, vaan elämää.

Vartuin* Helsingissä  ja kiinnostavan maailman raja kulki jossain kehien 1 ja 3 välillä. Hämeenlinnassa jo oli puheessa hassu nuotti, ja pohjoisempana minua pidettiin ässävikaisena (ei se nyt niin pahasti suhahda, eihän?). Oli täysin mahdotonta kuvitella elämää, tai siis oma elämäni, jossain muualla kuin Helsingissä. Jo kaupunginosan vaihdos oli iso asia.

Mutta kävipä sitten niin, että serkkuni opiskeli Lahdessa, mikä sai minut ajattelemaan, että Lahdessakin (lue: kaupungin ulkopuolella) voi opiskella, sieltähän pääsee sitten kuitenkin valmistumisen jälkeen takaisin. Eikä tarvitse siirtää kirjoja, ei saanutkaan. Joten niinhän siinä sitten kävi, että päädyin 1996 opiskelemaan – Lahteen. Opiskelijana on rajojen ylittäminen helppoa.

Neljän vuoden jälkeen suunta oli kuin olikin Helsinkiin päin, tosin vain muutama kymmenen kilometriä ja siellä viivyin pidempään. Asetuin Pukkilaan jäädäkseni, Suuren Elämäntehtävän innostamana. Voisi sanoa, että “maalaistin” itseäni parhaani mukaan, kaikenlaista aktiivisuutta, yrittäjänä, yhdistyksissä, kyläläisenä sekä politiikassa (valtuusto, pari lautakuntaa, maakuntahallitus yms.). Juuri sellainen nuori ja innokas uusi tyyppi, joita landelle halutaan – oma tarinansa tämäkin. Tuo pukkilalaistuminen oli ilmeisen onnistunut prosessi, sillä vasta nyt, 2,5 vuotta Helsingissä taas asuttuamme, alkaa paluumuuttajuuden tunne hiljalleen karista.

Vaan mikä olikaan se paluumuuton kulminaatiopiste? No tietenkin HKL:n kortin hankkiminen ja lataus – helsinkiläisenä ja helsinkiläisin hinnoin! Bussit menee aamulla kivenheiton päästä 12 minuutin välein, keskustaan on 20 minuuttia! Mutta tokihan Pukkilassa on väkilukuun nähden paremmat yhteydet, kymmenkunta bussia päivässä pikkukylien kautta Porvooseen ja/tai Helsinkiin. Jos nyt sinne jotain asiaa edes oli.

- – -

* Toim. huom: synnyin toisaalla (Nastola) mutta muutin tänne puolivuotiaana, muuten olisin viidennen polven helsinkiläinen. Ja se näistä kotipaikkatraumoista.

Lähtökohtani Stadin ymmärtämiseen ovat rajalliset, ainakin noin maantieteellisesti: Pentuna Krunikassa, vähän vanhempana muutamassa kohtaa Itä-Helsinkiä (Laajasalo, Puotinharju, Vartioharju, Puotila), lukioajan hengasin Kalliossa. Tämän jälkeen tulikin 13 vuoden trippi Kehä ykkösen ulkopuolelle opiskelemaan ja maalaistumaan. Nyt yritän parhaani mukaan kotoutua takaisin itään, tällä kertaa Tammisaloon. Identiteettikriisiä kerrakseen, vaikka kolmatta vuotta jo totutellaan uusiin hoodeihin.

Pentuna Töölöön serkkujen luokse matkustettiin vitosen ratikalla tai autolla. Muistan myös, miten alle kouluikäisenä mentiin kerran koko perhe kylään Munkkiniemeen – se oli aivan toista maailmaa. Suuri Tapaus. (Myöhemmin äitini asui siellä joitakin vuosia ja oli kovin innoissaan, kun kaupassa sai palvelua ruotsiksi, jos sattui ostamaan ruotsalaisen akkainlehden.)

Lauttasaari on kaupunginosa, jossa siskoni tykkää asua. Käpylä on ollut tutumpi pidempään, serkut kun on sieltä kotoisin. Lapsuuteni läheisin ystäväni asui Puistolassa (jota kohtaan asenteeni on parinkymmenen vuoden aikana muuttunut roimasti) ja bändimme treenasi jossain vaiheessa Tapanilassa. Lisäksi on ollut tiiviimpiä yhteyksiä (lue: ystäviä, leikkipaikkoja, perhetuttuja) ainakin Roihuvuoreen, Pakilaan, Vuosaareen, Mellunmäkeen, Kulosaareen, Meilahteen ja Ruskeasuolle (sekä tietty Skatta, Suokki, Kaivari nyt ainakin). Silti, edelleenkin, enemmän tutkimattomia paikkoja kuin tuttuja.

Jos joku muuten vielä tosissaan väittää, että kaupungin rajoilla on merkitystä identiteetin muodostumiselle, saa perustella toisenkin kerran! Krunalaisesta kyllä voi tulla helsinkiläinen – tai jopa hesalainen (been there, done that) – mutta aikaisintaan niillä kohdin missä motarilla loppuu katuvalot. Ja riittävän kauas Suomen rajojen ulkopuolelle mentäessä me ollaankin sitten kaikki ulkomaalaisia.

Erinäisiä vuosia kestäneen verkkoseikkailun ja pitkänpuoleisen harkinnan jälkeen laitan nyt pystyyn oman blogin, omalla nimellä ja domainilla. Huh. Tavoitteeni on dokumentoida paluumuuttajan kotoutumisprosessia Helsinkiin sekä politiikasta innostuneen muotoilijan havaintoja siitä sun tästä. Ja koska kuvat on aina kivoja, liitän mukaan myös piirtämisen sekä yleisen kynänkäytön oppimista, se kun on taito, joka viime vuosina on jäänyt vähemmälle käytölle.

Sivujen sisällöstä vastaan vain minä, kommenteista kommentoijat itse. Moderoinnin suhteen linja selvinnee kevään aikana. Näin se menee, näin se lähtee ja näin se käy.